Gustaf Johansson (1810–1872) ja hänen puolisonsa Emelie Johansson o.s. Schalin (1816–1898) saivat kaikkiaan yhdeksän lasta. Viisi kuudesta pojasta päätyi papiksi.

Kahden kansanmiehen ystävyys

Vuonna 1862 esi-isäni Gustaf Johansson valittiin Karjalohjan kirkkoherraksi. Yleneminen kappalaiseksi kirkkoherraksi merkitsi taloudellisesti mukavampaa eloa vähävaraisuuteen tottuneelle papin perheelle.

Gustaf oli hyvin vaatimaton mies. Tästä kertoo tarina, kun mies haki tomeran vaimonsa patistamana parempipalkkaista työpaikkaa. Gustaf oli päätynyt lopulta puhumaan kilpailijansa puolesta: tämä vielä suuremman lapsiperheen kehnompituloinen tarvitsi paikkaa vielä kipeämmin kuin Gustaf itse. Kilpailija sai paikan.

Myöhemmin Gustaf valittiin Karjalohjan kirkkoherraksi. Virkavelvollisuuksiin kuului saarnaaminen myös läheisen Sammatin kappeliseurakunnan kirkossa, jonne oli parin peninkulman eli parinkymmenen kilometrin matka.

Sammatissa asui myös yksi Suomen merkkihenkilöistä, Elias Lönnrot, joka eläkkeelle jäätyään asettui kotipitäjäänsä talonisännäksi. Maaseudun rauhassa hän saattoi jatkaa työtään Suomen kielen ja kirjallisuuden parissa.

Lönnrot auttaa saarnaamisessa

Elias Lönnrotille kehkeytyi läheinen ystävyyssuhde emäseurakunnan kirkkoherraan Gustafiin ja tämän perheeseen. Molemmat olivat syntyperältään kansanlapsia, kansanomaisia, kaikkea ulkonaista koreutta vieroksuvia ja luonteeltaan vaatimattomia miehiä.

Lönnrot oli luvannut huolehtia joka kolmas sunnuntai Sammatin jumalanpalveluksista lukemalla saarnan saarnastuolista. Kävi niinkin, että kun vuoroista ei oltu tarkkaan sovittu, Lönnrot kiipesi saarnaamaan.

Kirkkoherra Gustafin tultua yhtäkkiä paikalla Lönnrot oli katsahtanut kirkkoherraa silmälasiensa takaa ja virkahtanut rauhallisena: ”Tuoltahan se kirkkoherrakin näkyy tulevan”. Lönnrot teki kirkkoherralle tilaa ja laskeutui saarnastuolista alas.

Yhdessä Helsinkiin

Gustaf ja Lönnrot matkasivat toisinaan yhdessä Helsinkiin. Usein ensimmäisenä ostoksista selvinnyt Lönnrot meni Vanhan kirkon rappusille odottelemaan Gustafia. Lienee sattumaa, että Emil Wikströmin tekemä muistomerkki pystytettiin aivan lähelle kadun toiselle puolelle vuonna 1902.

Miehiä yhdisti myös urheilullisuus. Sanotaan Lönnrotin ”juoksemalla palauttaneensa meille menneisyytemme”. Gustaf puolestaan käveli hyvin reippaasti, minkä vuoksi hänelle ei tahtonut löytyä saattomiestä ”pitkien sairasmatkojen erämaapoluille”.

Lönnrotin ja Gustafin perheen läheisestä suhteesta kertoi sekin, että Lönnrotin maatilalla Nikussa oli Johanssoneja varten varattu erityinen huone. Johanssonien käydessä vanhusta tervehtimässä heillä oli tapana kävellä yhdessä metsässä, ja Lönnrot soitteli kotonaan vieraalleen kannelta.

Nuorempana Elias Lönnrot oli arvostellut terävästi Kainuun heränneitä. Todennäköisesti herännäishenkinen puoliso ja Elias Lönnrotin raskaat elämänkokemukset olivat opettaneet häntä ymmärtämään paremmin uskonasioita. Lönnrotin viidestä lapsesta ainoastaan Ida-tytär oli selvinnyt aikuisikään. Muut olivat kuolleet tartuntatauteihin.

Lönnrotin kiintymästä Gustafiin osoitti se, että vielä kuolinvuoteellakin hän oli todennut Gustaf nuoremmalle: ”Sinun isäsi oli minulle hyvin rakas”.

Gustaf ja Emelie Johanssonin lapsista tunnetuin on heidän poikansa, arkkipiispa Gustaf Johansson. 1900-luvun alussa suku vaihtoi sukunimekseen Kaila.

Tarvitsetko apua sukusi tarinoiden tallentamiseen? Lue lisää elämäntarinat-palvelusta.